Akateeminen vapaus on yksi tutkijan työn ehdottomista eduista, vaikka se itsekuria vaatiikin. Tästä ei kuitenkaan puheenvuoroissa ollut kyse. Motivoituneelle tutkijalle vapaus tarkoittaa ennemmin vapautta tehdä liian pitkää kuin liian lyhyttä työpäivää. Toisaalta jokainen on oman työnsä asiantuntija ja viime kädessä vastuussa tutkimuksensa sisällöstä. Lisää sisällöllistä valvontaa kaipasi tuskin kukaan.

Yksinäisyyden tai pikemminkin irrallisuuden tunne sen sijaan tuntuu vaivaavan erityisesti niitä jatko-opiskelijoita, jotka eivät ole työsuhteessa viestinnän laitokseen tai joilla ei ole käytössä työtilaa laitoksella. Puheenvuoroissa kaivattiin lisää sosiaalista vuorovaikutusta muiden jatko-opiskelijoiden ja tutkijoiden kanssa. Opetusohjelmaan kuuluvissa seminaareissa pääsee esittelemään (ja puolustamaan) omaa tutkimusaihettaan ja kommentoimaan muiden tutkimuksia. Työskentelyn prosesseihin niissä ei voida paneutua.

Tarvetta tuntuikin olevan erityisesti vapaamuotoiselle keskustelulle, jossa vaihdetaan kokemuksia erilaisista työskentelytavoista ja pohditaan yhdessä ratkaisuja tutkijan arkipäivän ongelmiin. Keskusteluryhmät voisivat olla löyhästi samantyyppisen aiheen tai metodin ympärille rakennettuja. Myös epämuodollisia tapaamisia kahvikupin tai kaljatuopin ääressä toivottiin. Tällaiset ryhmät eivät muodostu itsestään, vaan tarvitsevat laitosten tukea. Verkostoituminenkin vaatii foorumeita. Yhteisissä tapaamisissa samanhenkiset ja samojen kysymysten parissa painiskelevat tutkijakollegat löytyvät luontevasti. Tyhjällä käytävällä suljettujen ovien takana seistessä kynnys kontaktien etsimiseen nousee liian korkeaksi.

Erityisjournalismia voi lähestyä sekä välineen että yleisön näkökulmasta. Yleensä ajatellaan, että erityisjournalismi muodostaa eriytyneemmän sosiaalisen yhteisön kuin yleisjournalismi. Tällainen eriytynyt yleisö löytyy esimerkiksi alan erikoislehdiltä tai ohjelmilta. Kuitenkin kulttuuri on usein merkittävä osa televisio- ja radiokanavien, päivälehtien ja aikakauslehtien sisältöä. Osa tiedotusvälineistä erottaa kulttuuriaineiston omaksi osastokseen, mutta erityisesti aikakauslehdissä kulttuuriaiheet käsitellään muiden aiheiden seassa. Televisiokanavilla kulttuuria käsitellään kulttuuriohjelmien lisäksi esimerkiksi ajankohtais- ja viihdeohjelmissa.

Sama problematiikka koskee myös kulttuurijournalismin yleisösuhdetta. Kun kulttuurijournalismi on osa tiedotusvälineen sisällöllistä kokonaisuutta, on sen yleisösuhteen määrittely alisteinen kyseisen tiedotusvälineen yleisösuhteelle. Poikkeuksena voi jälleen tarkastella spesifiin, mahdollisesti yksittäiseen taiteenalaan, keskittyneen välineen yleisösuhteen muodostumista.

Kun kulttuurijournalismiin pätevät samat säännöt ja toimintamallit kuin muuhun journalismiin, voidaan se määritellä erityisjournalismiksi ainoastaan aihealueensa perusteella. Mitä väljemmin kulttuurin käsite määritellään, sitä suurempi osa tiedotusvälineiden sisällöistä voidaan määritellä kulttuurijournalismiksi. Toisaalta kaikki journalismi voidaan jollain tavalla aihealueensa myötä jaotella erityisjournalismiksi, mutta sellaisessa luokittelussa tuskin on mieltä.

Puolistrukturoitu teemahaastattelu on aloittelevalle tutkijalle haasteellinen. Liian tarkkaan rajatut kysymykset eivät anna tilaa haastateltavan ajatuksille. Johdattelevilla kysymyksillä kyllä saa sellaisia vastauksia kuin haluaa, mutta tutkimuksen kannalta vaihtoehto on huono. Toisaalta varovaisempia haastateltavia täytyy houkutella selkeillä kysymyksillä. Toisille riittävät pelkät avainsanat.

Olin kuvitellut että toimittajien haastattelu olisi hankalaa. Kun on itse tottunut kysymään, ei osaa vastata. En olisi voinut olla enemmän väärässä. Kuuntelun, analyyttisen ajattelun ja nopean reagoinnin taito hallitaan pöydän toisellakin puolella istuttaessa. Saamani vastaukset olivat selkeitä ja kattavia. Alan ymmärtää, miksi toimittajat haastattelevat toisia toimittajia, erityisesti television suorissa lähetyksissä, jotka ovat kokemattomalle kommentaattorille armottomia.

En vielä osaa sanoa, miten keräämäni materiaali muovautuu väitöskirjaksi. Aineistooni olen kuitenkin tyytyväinen, niin tutkijana kuin kulttuurialan ammatilaisena. Haastattelut vahvistavat käsitystäni, että kulttuuri on Suomessa ammattitaitoisten, innovatiivisten ja asialleen omistautuneiden ihmisten käsissä. Vaikka rahaa on vähän, tulevaisuus näyttää hyvältä. Tätä kysyin ihan suoraan.

Esitettyjen papereiden ja niistä käytyjen keskustelujen taso vaihtelee huomattavasti. Toiset aiheet herättävät vilkasta, mutta pinnalliseksi jäävää sananvaihtoa. Näin tapahtuu erityisesti, jos esiteltävän tutkimuksen aihe on liian vieras tai liian tuttu. Parhaimmillaan jatko-opiskelija saa rakentavaa kritiikkiä työstään, pahimmillaan palaute jää kohteliaaksi hymistelyksi.

Suurimpana ongelmana tuntuu olevan ajan puute. Esiteltävät paperit saadaan jakoon korkeintaan viikkoa ennen kokoontumista. Niihin paneudutaan kiireesti omien töiden ohella. Harva pystyy perehtymään aiheeseen tai käytettyyn teoreettiseen viitekehykseen syvällisemmin, eivätkä varsinkaan vieraammat teoriat putoa muistista suoraan keskusteluun sormia näpsäyttämällä. Laitoksen lukuisista jatko-opiskelijoista paikalle saapuvat vain ne, jotka saavat käynneistään suoran hyödyn, ts. opintopisteitä. Laitoksen henkilökuntaa näkyy satunnaisesti.

Pekka Himanen on kiertänyt seminaareissa luennoimassa innovaatioyhteiskunnasta, jonka keskeisimpänä tekijänä hän pitää hedelmällistä vuorovaikutusta. Esimerkkinä Himanen käyttää mm. Stanfordin yliopiston ja Piilaakson välistä suhdetta. Vaikka matka Helsingin yliopistosta Piilaaksoon tuntuu pitkältä, ei esimerkkiä pidä väheksyä.

Tutkijoiden välinen avoin vuorovaikutus, omien tutkimusaiheiden ja -metodien testaaminen ryhmässä sekä esitettyjen näkemysten argumentointi ovat avaimia dynaamisesti toimivan tiedeyhteisön rakentamiseen. Nykyään muodikas vertaisryhmäajattelu sopii myös yliopiston tutkijayhteisön vuorovaikutusmalliksi. Tähän viestinnän laitos tarjoaa puitteet mm. edellämainitussa jatkokoulutusseminaarissaan. Nyt täytyisi vain löytää keino liittää hedelmällinen vuorovaikutus osaksi tutkijayhteisön jäsenten henkilökohtaisia tulossopimuksia.

Otan avuksi Jürgen Habermasin, joka teoksessaan Julkisuuden rakennemuutos kuvaa porvarillisen julkisuuden kehitystä antiikin Kreikasta lähtien. Habermas tarkastelee julkisuutta toisaalta esillä olona, toisaalta julkisen vallan käyttönä. Hauskan lisänsä lukukokemukseen tuo Veikko Pietilän suomennos, jossa vastaanottava yleisö saa rinnalleen aktiivisesti keskustelevan julkison. Nykyaikaan päästyään Habermas toteaa, että nykyisin julkinen keskustelu saa muotonsa vasta viestimissä. Oikea julkisuus on siis mediajulkisuutta.

Varmistan asian vielä lähettämällä alalla olevalle toimittajaystävälleni tekstiviestin. Missä julkkikset ovat kun he ovat julkisuudessa? Saan vastauksen paluupostissa: Julkkikset ovat julkisuudessa silloin kun esiintyvät tahtoen tai tahtomattaan tiedotusvälineissä omana itsenään, eivät siis esim. tv-sarjassa näytellessään.

Päädyn tarkastelemaan julkisuutta tässä vaiheessa ensisijaisesti mediajulkisuutena.

Eläketurva osoittaituikin hankalammaksi selvitettäväksi. Verovirasto ei eläke- tai työttömyysturvamaksuja halunnut kuin palkkatuloista. Sain ohjeeksi kääntyä Eläketurvakeskuksen puoleen. Sinnekään eivät palkkarahani kelvanneet, vaikka asiaa selvitettiin asiakaspalvelun lisäksi myös lakiosastolla. Miten sitten virkavapauden aikana maksamatta jäävät eläkerturvamaksut vaikuttavat eläkekertymääni? Siihen kysymykseen en saanut vastausta. 2030-luvulla (toivottavasti) maksettavia eläkkeitä ei kukaan halunnut kommentoida.

Eläketurvakeskuksesta minut ohjattiin soittamaan Valtionkonttoriin, kun kerran valtion virassa ole. Ei tärpännyt sielläkään. Soittokierroksen lopputulokseksi jäi, ettei eläketurvamaksujani kukaan kaipaa. Aktiivisimpia ihmisten eläkeasioiden hoidossa tuntuvatkin tällä hetkellä olevan erilaiset pankit, jotka säännöllisesti muistuttavat erilaisista eläkesäästämisen vaihtoehdoista.

Taiteilijoiden ja tutkijoiden sosiaaliturvan puolesta työskentelevän työryhmän tatusotu blogisivuilla aiheesta käydään laajempaa keskustelua.

Kaikkein kiusallisinta on kuunnella nauhalta omia kysymyksiään. Toistoa, täytesanoja ja kesken jääneitä lauseita. Seuraavissa haastatteluissa täytyy skarpata omaakin puhetta. Nauhaa kuunnellessa huomaa myös, että kysymysten täytyy olla melko konkreettisia ja selkeitä. Jos kysymystä joutuu selittämään, tulee helposti antaneeksi valmiita vastausvaihtoehtoja ja samalla ohjailleeksi haastateltavaa.

En voi olla pohtimatta, miltä Idols-kilpailijoista tai muista tosi-tv -esiintyjistä tuntuu katsoa tai kuunnella omaa suoritustaan nauhalta. Ehkä minäkin olen 30 haastattelun litteroinnin jälkeen karaistunut oman ääneni kuunteluun. Onneksi en päättänyt videoida haastatteluja! 

Vielä hienommalta apurahan saaminen tuntui, kun tietää että kulttuurijournalismia on Suomessa tutkittu verrattain vähän. Journalismin tutkimuksen (ja apurahojen) kohteena ovat useimmiten olleet uutis- ja talousjournalismi sekä poliittinen journalismi.Apuraha jaettiin Mediapäivien iltatilaisuudessa Kulttuuritehdas Korjaamolla. Olin istunut koko päivän kuuntelemassa innovaatiojournalismia ja internetin vaikutusta mediakentällä käsitteleviä esitelmiä. Monet puhujista, mm. tulevaisuudentutkija Mika Mannermaa, viittasivat heikkoihin signaaleihin ennakoidessaan tulevaisuuden trendejä. Kulttuuri ja erityisesti taide taas ovat keskeisessä asemassa heikkoja signaaleja tulkittaessa. Uskon että samalla tavalla kulttuurijournalismin taustojen selvittäminen kertoo myös yleisen journalistisen kulttuurin muutoksesta.

Käsittelen tässä blogissa tutkimustyöni etenemistä ja siihen liittyviä asioita aina teoreettisista ongelmista käytännön kysymyksiin.